IOL:n ääni - Jokainen osapuoli hyötyy harkinnasta

Korkeakoulujen eri koulutusalojen aloituspaikat ovat herättäneet viime aikoina keskustelua. Äskettäin Turun ammattikorkeakoulu ilmoitti haluavansa tuplata insinööriopiskelijoidensa määrän, vaikka Turun alueella on jo liikaa työttömiä insinöörejä.

Ei ole salaisuus, että korkeakoulut mieluusti ottavat lisää aloituspaikkoja: mitä enemmän opiskelijoita niillä on, sitä enemmän ne saavat rahoitusta.

Koulutukseen suunnatut varat ovat rajallisia. Vaikka yhden ammattikorkeakoulun opiskelupaikat säilyvät ennallaan, se menettää rahoitusta, jos muiden koulujen saman alan aloituspaikat lisääntyvät. Siksi on ymmärrettävää, että jos yksi koulu saa lisää aloituspaikkoja, niin muutkin haluavat niitä.

Esimerkiksi Turun ammattikorkeakoulun pyyntö saada lisää insinöörikoulutusta kuulostaa aluksi loogiselta, sillä Turun seudulle on tulossa runsaasti uusia insinöörien työpaikkoja niin telakoille kuin muuallekin. Mutta tehokkaampiakin keinoja on kuin kokonaan uusien koulutus, sillä jo työelämässä olleita, kokeneita insinöörejä voi kouluttaa uudelleen uusiin tehtäviin. Myös muualla maassa on työttömiä insinöörejä, jotka ovat valmiina muuttamaan työn perässä.

Yleinen ongelma koko aloituspaikkakeskustelussa on, että korkeakoulujen rahoitusmalli ei motivoi innovatiivisiin ja taloutta eniten hyödyttäviin ratkaisuihin. Sen tähden pyritään menemään nykyisillä ehdoilla ja päädytään kouluttamaan rajallisin resurssein liikaa ihmisiä. Seurauksista kärsivät koulutuksen laatu, kun rahoituksen pitää venyä usealle opiskelijalle sekä koulutettavat itse, kun kilpailu työpaikoista kiristyy. Myöskään valtio ei voita, jos entisetkään työttömät eivät päädy uudelleen töihin ja valmistuu uusia insinöörejä, jotka eivät välttämättä työllisty.

On toki aloja, joille koulutuspaikkojen lisääminen on paikallaan, esimerkkeinä vaikkapa rakennus- ja ohjelmistoalat. Lisäys pitää tehdä kuitenkin hallitusti ja harkitusti; kaikki asiaan liittyvät faktat on otettava huomioon. Hetken harkinnasta voi hyötyä jokainen osapuoli.

Miihkali Härkönen
puheenjohtaja

Teksti julkaistu Insinööri-lehdessä 3/17

Mielipiteilläkö rahaa korkeakouluille?

“Laadullinen työllistyminen tarkoittaa valmistuneiden työllistymistä koulutustasoa vastaavasti.”

Opetus- ja kulttuuriministeriö julkaisi 2.3. artikkelin laadullisen työllistymisen sisällyttämisestä korkeakoulujen rahoitusmalliin asiaa valmistelleen työryhmän luovutettua Sanni Grahn-Laasoselle raporttinsa. Raportissa on ehdotettu, että ammattikorkeakoulujen rahoituksesta tulisi tulevaisuudessa 4 % valmistuneiden opiskelijoiden laadullisesta työllistymisestä.

Laadullisen työllistymisen arvostaminen koulutuksen rahoituksen kriteerinä olisi sinällään ihannetilanne. Korkeakoulut pyrkisivät tällöin tuottamaan työelämän tarpeisiin ja alalle sopivia työntekijöitä juuri siellä tarvittavan määrän. Valmistuvien opiskelijoiden alueellisen työllistymisen määriä pyrittäisiin arvioimaan jo sisäänottomääriä pohdittaessa ja opiskelijan ohjauksen määrää oppilaitoksissa lisättäisiin. Toisin sanoen opiskelijoista pyrittäisiin kouluttamaan ammattitaitoisia ja osaavia tekijöitä Suomen elinkeinoelämän tarpeisiin niin, että valmistuessaan jokainen koulutettu olisi arvokas osa Suomen työmarkkinoita.

Laadullisen työllistymisen sisällyttäminen rahoitusmalliin on kuitenkin hyvin monitahoinen aihe. Rahoitusmallin muutoksella olisi tarkoitus rohkaista korkeakouluja tuottamaan laadukasta koulutusta, jolla on työllistävä vaikutus. Nykyään ammattikorkeakoulut saavat 4 %:n osuuden rahoituksestaan valmistuneiden opiskelijoidensa työllistymisestä ylipäänsä. Raportissa esitetty muutos ei siis itsessään olisi kovinkaan suuri. Suuri kysymysmerkki onkin nyt, kuinka laadullisuutta mitataan ja miten tiedot työpaikasta kerätään.

Toimivassa järjestelmässä laadullista työllistymistä mitattaisiin usealla tavalla. Tuloksen tulee olla objektiivinen ja riippumaton henkilöiden subjektiivisista mielipiteistä. Lisäksi sen tulisi tietenkin tavoittaa jokainen valmistunut opiskelija. Nämä kriteerit eivät ole mitenkään helppoja tavoitteita. Niihin tulee kuitenkin pyrkiä, jotta korkeakoulujen rahoitus pysyy läpinäkyvänä ja tasavertaisena.

Raportissa oli mainittu useampikin tapa työllistymisen laadullisuuden seuraamiseen. Mainittuina olivat palkkaus, tilastokeskuksen käyttämä ammattiluokitus sekä yliopistojen käyttämä uraseurantakysely. Raportissaan työryhmä päätyi esittämään kyselyä seurannassa. Tästä tietenkin seuraa useampikin huoli.

Ensimmäisenä mieleen tulee kyselyn kattavuus. Saavutetaanko kaikkia valmistuneita opiskelijoita ja jos saavutetaan, kuinka varmistetaan, että kaikki vastaavat kyselyyn. Saavuttaminen ei välttämättä ole ylitsepääsemätön este, mutta erityisesti kyselyn onnistumiseen vaikuttaa suuresti valmistuneiden halukkuus vastata siihen. Onko esimerkiksi valmistuneella, joka ei ole saanut koulutustaan vastaavaa työpaikkaa, intoa vastata kyselyyn? Esimerkiksi vuonna 2011 valmistuneiden yliopistojen ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneiden vuoden 2016 vastausprosentti kyselyyn oli vain 38 %.

Lisäksi joudutaan tietenkin myös miettimään, kuinka työllistynyt itse mieltää työnsä laadullisuuden. Kuitenkaan ei ole tarkoituksenmukaista, että opiskelijat korkeakouluttautuvat tehtäviin, joihin kyseistä koulutusta ei tarvitse. Tyytyväisyys työpaikkaan ei automaattisesti tarkoita, että on laadullisesti työllistynyt. Eikä se myöskään tarkoita, että tutkinnon sisällöt ovat olleet sellaisia, joilla olisi mahdollista työllistyä laadullisesti. Pitkässä juoksussa tämä vaikuttaa myös tutkinnon arvostukseen työmarkkinoilla. Valmistuneen insinöörin työllistyessä vaikkapa asentajan tehtäviin, tutkinnon sisällöissä on korjattavaa, mutta huonosti suoritetulla laadullisen työllistymisen seurannalla annamme viestin, että sehän on normaalia.

Olemme varmastikin kaikki samaa mieltä, että laadullinen työllistyminen on tärkeä asia ja korkeakouluja tulee rohkaista sen edistämiseen. Sillä tavoin voimme varmistaa, että koulutukseen käytetyt julkiset resurssit maksavat itsensä takaisin. Tavoite on siis oikea, mutta keinoissa riittää vielä hiomista.

Koulutuspoliittisesta kabinetista,
Samu Väisänen, Ossi Nuutero ja Markus Virtanen  

Ammattikorkeakoulut kouluttavat omaan kukkaroonsa työelämän sijaan

Korkeakoulujen rahoitusmallit ovat myllerryksen kourissa, kun nykyinen politiikka leikkaa opiskelijoiden tukien lisäksi rahoitusta myös korkeakouluilta. Rahoitusmallin uudistuksen myötä vuoden 2017 alusta ammattikorkeakoulujen rahoituksesta valtaosa tulee koulutuksesta (79%) ja loput tutkimus- ja kehittämistoiminnasta sekä strategisesta rahoituksesta. Rahoituksessa painottuu eniten opiskelijoiden valmistuminen (40%) ja vuosittainen 55 opintopisteen saavuttaminen (23%). Valmistumisen jälkeinen työllistyminen vaikuttaa vain neljän prosentin verran.

Vuoden 2017 alusta rahoitusmalli muodostuu alla olevan kuvan mukaisesti. Punaisella olevat luvut kuvaavat tulevia lukuja ja mustalla olevat luvut ovat nykyisen rahoitusmallin mukaisia.

Insinööriopiskelijaliitto on erittäin huolestunut 55 opintopistemäärän korkeasta painotuksesta. Tämä painotus aiheuttaa kouluille pakonomaisen tarpeen saavuttaa opiskelijoillaan kyseinen opintopisteraja. Ammattikorkeakoulun rahoitus painostaa opettajia päästämään opiskelijoita alhaisemmilla kriteereillä kursseista lävitse sekä opiskelijan suorittamia opintopisteitä pilkotaan kysymättä eri lukuvuosille, jotta 55 opintopisteen tavoite saavutetaan helpommin useampina vuosina.

Täten ehdotamme, että rahoituksen osuutta on siirrettävä merkittävästi enemmän opintopisterajan tavoittelusta kohti työelämälähtöisempää mallia. Koulutuksen rahoituksen tulee ohjata oppilaitoksia kiinnittämään erityistä huomiota koulutuksen laatuun ja työelämävastaavuuteen. Rahoituskriteereiden tulee painottua sellaisten seikkojen mittaamiseen, joilla on merkitystä valmistuneiden sijoittumiseen työelämän eri tehtäviin. Nykyinen enempää kuin tulevakaan rahoitusmalli ei tätä tavoitetta tue.

Rahoitusmallin uudistuksessa työllistyneiden korkeakoulututkinnon suorittaneiden osuutta nostettiin kolmesta prosentista neljään. Työllistyminen ei mittaa, onko työntekijä saanut oman alansa työpaikkaa, jolloin ei voida mitata koulutuksen kannattavuutta.

Työelämälähtöisemmässä mallissa painotettaisiin valmistuneen opiskelijan laadullista työllistymistä oman alan koulutusta vastaavaan työtehtävään. Korkeakoulut eivät työelämälähtöisessä mallissa kouluttaisi liikaa uusia ammattilaisia aloille, joilla on jo valmiiksi ylitarjontaa työpaikkoihin suhteutettuna.

Uskomme, että näin toimien koulutukseen panostetut määrärahat tuottavat korkeamman kansantaloudellisen vasteen.

Insinööriopiskelijaliitto IOL ry hallitus

Lisätietoja:

Jarno Välinen, puheenjohtaja

jarno.valinen@iol.fi,  040-0722721

Antti Leppänen, koulutuspolitiikka
antti.leppanen@iol.fi, 040-7774531