Mielipiteilläkö rahaa korkeakouluille?

“Laadullinen työllistyminen tarkoittaa valmistuneiden työllistymistä koulutustasoa vastaavasti.”

Opetus- ja kulttuuriministeriö julkaisi 2.3. artikkelin laadullisen työllistymisen sisällyttämisestä korkeakoulujen rahoitusmalliin asiaa valmistelleen työryhmän luovutettua Sanni Grahn-Laasoselle raporttinsa. Raportissa on ehdotettu, että ammattikorkeakoulujen rahoituksesta tulisi tulevaisuudessa 4 % valmistuneiden opiskelijoiden laadullisesta työllistymisestä.

Laadullisen työllistymisen arvostaminen koulutuksen rahoituksen kriteerinä olisi sinällään ihannetilanne. Korkeakoulut pyrkisivät tällöin tuottamaan työelämän tarpeisiin ja alalle sopivia työntekijöitä juuri siellä tarvittavan määrän. Valmistuvien opiskelijoiden alueellisen työllistymisen määriä pyrittäisiin arvioimaan jo sisäänottomääriä pohdittaessa ja opiskelijan ohjauksen määrää oppilaitoksissa lisättäisiin. Toisin sanoen opiskelijoista pyrittäisiin kouluttamaan ammattitaitoisia ja osaavia tekijöitä Suomen elinkeinoelämän tarpeisiin niin, että valmistuessaan jokainen koulutettu olisi arvokas osa Suomen työmarkkinoita.

Laadullisen työllistymisen sisällyttäminen rahoitusmalliin on kuitenkin hyvin monitahoinen aihe. Rahoitusmallin muutoksella olisi tarkoitus rohkaista korkeakouluja tuottamaan laadukasta koulutusta, jolla on työllistävä vaikutus. Nykyään ammattikorkeakoulut saavat 4 %:n osuuden rahoituksestaan valmistuneiden opiskelijoidensa työllistymisestä ylipäänsä. Raportissa esitetty muutos ei siis itsessään olisi kovinkaan suuri. Suuri kysymysmerkki onkin nyt, kuinka laadullisuutta mitataan ja miten tiedot työpaikasta kerätään.

Toimivassa järjestelmässä laadullista työllistymistä mitattaisiin usealla tavalla. Tuloksen tulee olla objektiivinen ja riippumaton henkilöiden subjektiivisista mielipiteistä. Lisäksi sen tulisi tietenkin tavoittaa jokainen valmistunut opiskelija. Nämä kriteerit eivät ole mitenkään helppoja tavoitteita. Niihin tulee kuitenkin pyrkiä, jotta korkeakoulujen rahoitus pysyy läpinäkyvänä ja tasavertaisena.

Raportissa oli mainittu useampikin tapa työllistymisen laadullisuuden seuraamiseen. Mainittuina olivat palkkaus, tilastokeskuksen käyttämä ammattiluokitus sekä yliopistojen käyttämä uraseurantakysely. Raportissaan työryhmä päätyi esittämään kyselyä seurannassa. Tästä tietenkin seuraa useampikin huoli.

Ensimmäisenä mieleen tulee kyselyn kattavuus. Saavutetaanko kaikkia valmistuneita opiskelijoita ja jos saavutetaan, kuinka varmistetaan, että kaikki vastaavat kyselyyn. Saavuttaminen ei välttämättä ole ylitsepääsemätön este, mutta erityisesti kyselyn onnistumiseen vaikuttaa suuresti valmistuneiden halukkuus vastata siihen. Onko esimerkiksi valmistuneella, joka ei ole saanut koulutustaan vastaavaa työpaikkaa, intoa vastata kyselyyn? Esimerkiksi vuonna 2011 valmistuneiden yliopistojen ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneiden vuoden 2016 vastausprosentti kyselyyn oli vain 38 %.

Lisäksi joudutaan tietenkin myös miettimään, kuinka työllistynyt itse mieltää työnsä laadullisuuden. Kuitenkaan ei ole tarkoituksenmukaista, että opiskelijat korkeakouluttautuvat tehtäviin, joihin kyseistä koulutusta ei tarvitse. Tyytyväisyys työpaikkaan ei automaattisesti tarkoita, että on laadullisesti työllistynyt. Eikä se myöskään tarkoita, että tutkinnon sisällöt ovat olleet sellaisia, joilla olisi mahdollista työllistyä laadullisesti. Pitkässä juoksussa tämä vaikuttaa myös tutkinnon arvostukseen työmarkkinoilla. Valmistuneen insinöörin työllistyessä vaikkapa asentajan tehtäviin, tutkinnon sisällöissä on korjattavaa, mutta huonosti suoritetulla laadullisen työllistymisen seurannalla annamme viestin, että sehän on normaalia.

Olemme varmastikin kaikki samaa mieltä, että laadullinen työllistyminen on tärkeä asia ja korkeakouluja tulee rohkaista sen edistämiseen. Sillä tavoin voimme varmistaa, että koulutukseen käytetyt julkiset resurssit maksavat itsensä takaisin. Tavoite on siis oikea, mutta keinoissa riittää vielä hiomista.

Koulutuspoliittisesta kabinetista,
Samu Väisänen, Ossi Nuutero ja Markus Virtanen